Suoritin enkä levännyt.
Sitä sanotaan ettei "suutarin lapsella ole kenkiä". Välillä se näin valitettavasti onkin...
Se, että tietää paljon asioista, ymmärtää miten olisi hyvä toimia ja tehdä, ei vaan yksin riitä. Ne asiat täytyy osata vielä viedä käytäntöön. Sinne omaan arkeen.
Viime viikolla hommat meni puihin....
Jo edellisen viikon perjantaina, mulla oli aamusta tunne, että vähän on sellainen höntti olo. No mutta kun oli salipäivä niin kyllähän se sali nyt PITÄÄ käydä tekemässä. Ja oli hiton tahmeeta ja tuntui siltä ettei jaksa ja lopulta jätin yhden liikkeen kokonaan pois ja lähdin kotiin. Totesin, että oon varmaan tulossa kipeäksi. Vloppuna olo meni vähän enemmän höntiksi mut ajattelin, että kyllä se tästä, en mä yleensä kunnolla tuu kipeäksi eikä nyt olis kauheasti vaihtoehtoja tulla kipeksi. Seuraavalla viikolla kaikkea mahdollista.
No viime viikolla sitten tein maanantain normaalisti töitä vaikka olo oli vetämätön. Ääni poissa ja väsytti. Kyllähän mä nyt voin koneella olla, ei tässä mitään rasitusta tuu.... Tiistaina otin senson pilottiasiakkaita vastaan, mörisin, tsemppasin ja jaksoin päivän jotenkin. Mutta illasta olin aivan raatona. Keskiviikkona aattelin, että kyllä nyt tarttee kuitenkin hommat tehdä kun PITÄÄ palautteet kirjoittaa ja tehdä seuraavan viikon materiaaleja. Siirryin pöydän ääreltä sohvalle, jotta ois rennompi olo tehdä töitä. Mutta eihän se nyt hitto soikoon mitään muuta! Olo meni koko ajan huonommaksi, mutta mä vaan olin sitä mieltä että en nyt voi levätä kun on kaikkea mitä PITÄÄ tehdä! Eihän se hermosto lepää tippaakaan vaikka tekisi töitä sängyssä! Rasittuu koko ajan vaan lisää.
Lopulta osasin levätä koko torstain. Oli aivan loistava fiilis illasta ja kävin kevyen 15min kävelynkin ulkona. Tuntui, että elämä voittaa! Hyvä minä! Kyllä tää tästä!
Mutta taas perjantaina olin koneen kanssa hommissa sohvan nurkassa tykittämässä töitä! Mitä ihmettä! Ja olo senkus paheni. Päätä särki, niskat jumissa, ääni ei kulje, yskittää, silmiä särkee...
Tuloksena romahtaminen, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Itkin tyhmyyttäni, typeryyttäni, turhamaisuuttani. Niin tunnistin samoja fiiliksiä kuin uupuessa. Suoritin itseni seinää päin. Tää oli melkoinen pikakelaus ja siksi ehkä tuntui vieläkin pahemmalta. Miksi ihmeessä tein näin? Mähän tiedän ettei näin pidä toimia ja silti toimin just näin. Miksi?
RAJAT! Ne pirun rajat oli unohtuneet multa taas! Ja nyt ne laitetaan kuntoon. Kukaan muu ei voi mun hyvinvoinnilleni rajoja laittaa kuin mä itse ja nyt ne hitto soikoon laitetaan taas kuntoon. Paskasta se vahva nainen ponnistaa! Ja työ, vapaa-aika ja lepo on nyt rajattava uusiksi.
Kun sain purettua tunteitani, mut valtasi aivan mieletön keveys ja helpotus. Ei tarvinnut pudota niin syvälle sinne uupumuksen kuoppaan tällä kertaa. Nyt osasin jo tunnistaa ne varoitusmerkit ja reagoida niihin, joskin hieman kantapään kautta. Mutta silti. Ja nyt tiedän, mitä asioita mun pitää omassa arjessani ja ajatuksissani taas hieman uusiksi järkkäillä, ettei tämä toistu.
Viikonloppu meni kuitenkin aivan järjettömässä pääkivussa ja huonosti nukutuilla öillä. Väsytti ihan älyttömästi. Mutta nyt annoin itseni oikeasti levätä. Olla vaan. Otin aikaa itselleni kun se oli mahdollista ja huolehdin hyvästä olosta. Noooh... ehkä oisin voinut syödä vähemmän herkkuja mistä tuli paha olo, mutta se sitten seuraavalla kerralla kans on paremmin muistissa.
Nukuin viime yönä melkein 10h unet. En enää yskinyt, päätä ei enää aamusta särkenyt. Aloitin aamun kevyillä venyttelyillä ja smoothiella. Mieli on ihan hurjasti nyt kirkkaampi. Kehossa tuntuu vielä, mutta suunta on parempaan. Nyt viisaampana ja vahvempana.
"Älä tee niinku mä teen, tee niinku mä sanon."
Ai että, tuossa ois kans ihan loistava klisee huudeltavaksi.
Ja mun mielestä se myös huokuu toisaalta inhimillisyyttä, ihmisyyttä ja aitoutta. Sitä, ettei kukaan oo täydellinen.
Myös arjessa jaksamista valmentava valmentaja voi mokata omassa arjessaan. Ja oppia siitä taas uutta. Ne on ne elämänkokemukset mitkä on myös mun työssäni mun opintopisteitäni.
Miksi mä kerron uupumuksesta ja kokemuksistani?
Kun mä oon avoimesti alkanut jakamaan ajatuksiani mun uupumuksestani, mulle yksi hyvin läheinen ihminen tokaisi kutakuinkin näin:
" Älä nyt julkisesti kauheasti tuosta kerro. Ihmiset saattaa ajatella, että oot itsekin jotenkin heikoilla tai pelkäävät että uuvut uudelleen. Se ei varmaan tuo sulle valmentajana kauheasti uskottavuutta."
Mitä mieltä sä olet? Leimaako uupumus mut heikoksi, ammattitaidottomaksi tai osaamattomaksi?
Mun mielestä ei!
Ja erityisesti tähän valmennushommaan juurikin tuo mun oma kokemus tuo mulle vahvaa lisäosaamista, ymmärrystä ja syvyyttä tehdä tätä aidosti. Jos olisin businessmaailman huipulla, olisin aina kylpenyt rahassa, onnistunut kaikessa ja saanut mitä haluan.... en mä silloin pystyisi samalla tavalla valmentamaan uupumuksen kanssa painivia ihmisiä.
Kaipaisitko sä apua, tukea, ymmärrystä ja konkreettisia keinoja päästä kohti rauhallisempaa ja jaksavampaa arkea? Käyhän kurkkaamassa mun valmennuksistani lisätietoja ja varaa aika pohdintapuheluun. Puhelu ei maksa mitään, eikä sua mihinkään velvoita. Tutustutaan ja mä koitan auttaa siinä jo sua parhaalla mahdollisella tavalla.
Comments