Sanotaan, että jälkiviisaus on paras viisaus. Ja näinhän se on. Mutta miksi?
Silloin on opittu niistä kompastumisista, haasteista ja hetkistä, jotka ei ihan mennyt niinkuin piti. Silloin on kasvettu ihmisenä ja opittu ymmärtämään enemmän itseä ja sitä, miten eri asiat omaan elämään vaikuttavat. Silloin ollaan jouduttu pysähtymään. Silloin on pohdittu mitä tapahtui ja miksi.
Mä uuvuin mun työssäni yksikön johtajana ja esimiehenä. Se vaikutti myös koko mun elämääni. Näinhän se on, että ihminen on kokonaisvaltainen ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos sä annat 100% itsestäsi töissä, mitä silloin jää enää kotiin? Kun mä pääsin töistä kotiin, ei työt jääneet töihin. Mä tulin ovesta sisään kuin myrskyn merkki, välillä myös itkien ja välillä hiljaisen lamaantuneena. Mä toin kotiin kaiken sen fiiliksen, mikä laittoi mustaa pilveä perheen ja parisuhteen ylle. Mä narisin asioista, mutta samalla en kestänyt kun mulle annettiin palautetta. Mun tunteet meni nollasta sataan ennen kuin ehdin ees tajuta mitä tapahtuu. Mä en jaksanut mitään, en kantanut korttani kekoon. Tunsin itseni muumioksi.
Miksi näin tapahtui? Mikä mut tähän pisteeseen vei? Voisin syyttää työn kuormittavuutta, vastuuta ja byrokratiaa. Niin teinkin. Ja on siinä osansa. Mutta mitkä asiat oikeasti ovat uupumisen taustalla? Miksi uuvuin? Mua haastettiin näitä syvällisemmin pohtimaan, ja tässä teille jaan mut kaataneet 5 ajatusparia.
Suorittaminen ja riittämättömyyden tunne
- Pitää, pitää, täytyy, on pakko. Kolmen kalenterin taktiikalla, post-it-lapuilla, muistivihkoilla, hälytyksillä, muistutuksilla.... Iso osa tehtävistä asioista tuli ulkopuolelta ja organisaatiosta. Mutta olisin varmasti voinut vaikuttaa myös siihen, ettei tekemiseen olisi tullut suorittamisen fiilistä. Jos olisikin opetellut ajattelemaan, että teen tämän homman ja se auttaa mua näkemään asioita toisella tavalla, opettaa ymmärtämään jotain uutta tai sisäistämään jotain tärkeää. Olisiko silloin ollut helpompaa? Mahdollisesti. Olisin myös voinut luopua siitä ajatuksesta, etten ole tarpeeksi, jos en kaikkea tee niin kuin joku muu sanoo. Etten riitä, jos tekisin vain tarpeellisen enkä kaikkea mahdollista. Miksi yritin olla enemmän kuin oikeasti oon?
Hyväksynnän hakeminen ja miellyttämisen tarve
- Haluaisin, että kaikki tykkäävät musta. Että mua pidetään hyvänä tyyppinä. Tasapuolisena, luotettavana, ymmärtäväisenä esimiehenä. Mutta niin pitkään kuin tämä maailma pyörii, on siellä ihmisiä jotka ei musta pidä. Se on karu fakta. Tämän asian hyväksyminen oli mulle esimiesroolissa tosi haastavaa. Yritin kaikkeni, että olisin ollut paras mahdollinen tyyppi. Kuormituin kovasti siitä, jos en "osannut" olla sellainen esimies, josta kaikki olisivat pitäneet. Onko edes olemassa sellaista esimiestä, josta ihan jokainen työntekijä aidosti pitää? Rehellisesti? En usko.
Epäonnistumisen ja nolojen tilanteiden pelko
- Mikään ei tunnu niin ahdistavalta kuin se, että mokaisin muiden edessä. Että mulle naurettaisiin. Että ajateltaisiin että miten toi nyt noin toimi. Onpa toi tyhmä! Ahdistuin jo valmiiksi siitä, mitä ehkä en tajua tehdä, mitä en ehkä ymmärrä selvittää, mitä en ehkä ajallaan huomaakaan tehdä. Pelkäsin etukäteen, tein kauhuskenaarioita itselleni. Ja se mihin keskittyy, se lisääntyy. Olin koko ajan varma siitä, että joku tulee kohta kysymään miksi tää ei ole tehty, miksi olet tehnyt tän näin, miksi et ole huomioinut tätä tai miksi et ole tähän puuttunut? Oikeastaan olin koko ajan varma, että tulen epäonnistumaan jossain kuitenkin. Ja miten noloa se sitten on.
Kontrollin tarve ja puskeminen
- Mulle hallinnan tunne on tärkeä, se että tiedän mitä tapahtuu ja milloin. Kuka tekee ja mitä. Se tuo tietynlaista turvaa. Mutta se voi mennä myös täysin yli. Silloin kun koittaa pitää kaikki langat yksin käsissään, ei voi muuta kuin väsyä. Miksi pitäisi pystyä kaikki pitämään kasassa yksin? Välillä toki tuntui että oli vaan helpompi tehdä asiat itse, että ne varmasti tulee tehtyä. Ei luota siihen, että muut hoitavat "yhtä hyvin, yhtä nopeasti". Mutta oliko kyse vaan siitä, että mä olisin halunnut asioiden menevän tietyllä tavalla? Niinkuin mä tekisin. Miksi toisen tapa ei olisi ihan yhtä hyvä ja lopputulos myös, vaikka se asia tehtäisiin eri tavalla kuin mitä itse olisin tehnyt? Yhdessä tekeminen, vastuun jakaminen ja osallistaminen niin työelämässä kuin arjessakin on paljon palkitsevampaa kuin kontrollointi. Ja paljon kevyempää. Paljon.
Roolin vetäminen ja yritys olla jotain mitä ei aidosti ole
- Sain positiivista palautetta siitä, että olin hyvä esimies. Olin kasvanut johtajana. Osasin johtaa yksikköäni. Mutta oliko se oikeasti sitä mitä mä halusin tehdä? Jälkikäteen ajateltuna ei. Mä olisin halunnut olla mun työntekijöiden kanssa enemmän samalla tasolla aidosti oma itseni. Jouduin jarruttelemaan sitä, mitä olen, kun se ei ollut korrektia johtajalle. Jouduin koko ajan pohtimaan, miten esimies voi tilanteissa toimia. Enkä siinä aina onnistunutkaan. Jatkuvasti mietin, miten roolitan itseni. Opin sitä koko ajan enemmän, mutta uuvuin siinä myös samalla enemmän. Ja lopulta homma rupesi rakoilemaan. En vaan jaksanut olla enää se joka pitää kaikki langat käsissään, toimii esimerkillisesti, kannattelee, ohjaa ja organisoi. Se joka on viimekädessä vastuussa kaikesta. Halusin olla vaan Minna. Aidosti Minna, ilman että joudun miettimään koko ajan miten toimin, sanon ja olen. Se kuka voi nauraa ja itkeä silloin kun haluaa. Se kenen ympärillä on ne, ketkä aidosti musta tykkää.
Mikä näitä kaikkia 5 ajatusparia yhdistää?
Se, että ne ovat täysin mun korvieni välistä lähtöisin. Ajatusmalleja ja uskomuksia. Mun uupukseni syynä ei ole suoranaisesti ollut organisaatio, työnkuva tai byrokratia. Sen syynä on ollut se, ettei työ tukenut sitä mitä mä haluan olla. Mitä mä haluan tehdä. Mikä mulle on tärkeää. Se toi esille mussa asioita, mitkä ei tukenut mun jaksamistani ja sitä kuka mä oon.
Tämän kun tajusin, oon päässyt kiinni uupumuksesta paranemiseen. Oon työstänyt ajatuksiani ja tunteitani, uskomuksiani itseeni liittyen sekä opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Nyt tiedän enemmän mitä haluan ja mitä en. Ja siitä saan suuntaviivoja siihen, miten haluan omaa arkeani ja elämääni rakentaa. Sitä polkua nyt meen askel kerrallaan eteenpäin.
Ratkaisukeskeisessä valmennuksessa ajatusmallien ja uskomusten käsitteleminen on kaiken pohjana. Kun saamme muutettua omia ajatuksiamme, muuttuvat myös tunteet ja toiminta. Koko arki ja elämä. Rooman yksi keisareista Marcus Aurelius on myös sanonut: "Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät."
Myös mun valmennuksissani näitä asioita käsitellään. Käyhän tutkimassa valmennuksia ja laita viestiä, niin lähdetään sun polullesi ottamaan askelia kohti sulle tasapainoisempaa ja jaksavampaa arkea!
Comments